DUJOIEDEVIE.NET | UUTTA | HISTORIA | KOIRAT | KASVATUS | BELGIANPAINAJAISET | LINKIT | GALLERIA

Koiran vakava sairastuminen ottaa yllättävän koville ja aina sitä miettii ne samat kysymykset; mitä tein väärin, miksen huomannut aiemmin, olisi pitänyt, eikä olisi… Vaikka tämä tarina loppuu surullisesti, siinä on myös enemmän uskoa, toivoa ja rakkautta, kuin mitä niin lyhyeen aikaan olisi voinut edes kuvitella mahtuvan.

Belgianpaimenkoira tervuerennarttuni Hassunketun Kanebo tuli minulle vuonna 90, 4-kuisena pienenä villieläimenä. Alussa pidin Nepoa toivottomana arkalaisena, joka karkasi, ei antanut kiinni, käyttäytyi kuin villin ketunpennun olisi voinut olettaa käyttäytyvän. Kouluttaminen oli tuskan ja oveluuden, typerehtimisen ja kiukuttelun sekamelskaa. Nepo piti majaa eteisen lipaston alla, eli jotenkin omassa maailmassaan. Sitten eräänä päivänä, kun tulin töistä kotiin, Nepo istui ovella ja heilutti häntää. Se oli juuri täyttänyt 14 kk…

Kaikki muuttui ratkaisevasti siitä päivästä. Toinen koirani, uros Juppe meni edellä, ja Nepo perässä - niin luulin, kunnes tajusin katsovani perin koiramaista tempausta. Naiset määräsi, miehet hääräsi. Nepo ikään kuin ohjaili Juppea. Nepo singahti johonkin muka nuuskimaan tai haukkumaan ja Juppe perässä, ohittaen Nepon ja edeten, kunnes Nepo keksi toisen suunnan. Ja perässä kaikkien hölmötettävien äitinä tulin minä.
Sain koulutuksen sille mallille, että pääsimme kisoihin. Luulin Nepoa vielä tällöin tyhmäksi, mitä se ei ollut vähimmässäkään määrin. Päinvastoin, Nepo oli koira, joka tarkalleen tiesi, mikä oli sille hyväksi ja mikä ei. Jälki oli sille hyväksi; sieltä sai ruokaa. Jos erehdyin unohtamaan palkkaamisen kepeillä, Nepo ajoi jäljen, mutta jätti kepit näyttämättä. Palkkaamalla ei mitään ongelmaa. Tottelevaisuus meni tosi hienosti, jos kädessä oli ruokaa. Oliko kisoissa mahdollisuus antaa tottiksessa ruokaa? Ei. Eli saimme kolmen kisan silmittömällä ähertämisellä viimein 70 pistettä kasaan - tosin tottiksessa Nepo räkäisi patukan eteeni kuin mädän raadon, karkasi eteenmenossa ja luoksetulossa jokeen uimaan ja paikallamakuusta autolle odottelemaan makkaraa. Saimme kuulemma 70 pistettä, koska maastosta oli 180 ja minä en hirmustunut koiralleni sen kuvioista huolimatta. Minä nauroin. Enkä ollut ainoa naurava sillä kentällä. Paikallamakuultakin tuomarin käsky oli: "Ha-ha-ha-hae koira…" Oli muuten viimeinen kisamme.

Nepo kävi luonnetestissä. +30p. Periaatteena Nepolla oli, että mitä ei näe, sitä ei voi pelätä. Kun paha mies hyökkäsi seinän takaa, Nepo katsoi sitä hetken, kääntyi hitaasti ympäri ja katseli lintuja. Seinässä ensimmäisestä rapsauksesta Nepo maastoutui välittömästi. Kelkalla se myös katseli lintuja ja oli sen näköinen, että: "Palvelijani (minä) hoitakoon asian" Pimeässä huoneessa se hiippaili hiljaa luokseni. Tuomari sanoi, että kutsu koiraa. Tottakai minä kutsuin, vaikken ymmärtänyt, miksi, kun se kerran oli jo jaloissani. Nepo kävi tuomaria nuuhkaisemassa ja tuli takaisin luokseni. Ja tuomarin mielestä se oli tullut ensin hänen luokseen. Nepon tuntevat tietävät, että ei ikipäivänä. Nepon mielestä kaikilla vierailla oli limaiset sormet.

Nepo teki sitten vuosien saatossa neljät pennut. Tuloksena viisaita ja tyhmiä, nöyriä ja jääriä, palvelualttiita - ja itsensä kaltaisia prinsessoja. Emänä se hoiti pennut hienosti 5-viikkoisiksi, vierotti ne nopsasti ja sysäsi vastuun minulle: "Sinähän nämä halusitkin" Perheemme jätkäkoirilla tukka tutisi, kun yrittivät lähellekään pentuja. Kaiken aikansa Nepo vietti sohvalla tai sängyssä. Eikä ollut väliä, mahtuiko kumpaankaan, Nepo änkesi viereen, koska piti sitä oikeutenaan, luontaisetuna. Saavutetuista eduista ei Nepo tinkinyt.

Sohvalla Nepo oli silloinkin, kun tajusin, ettei kaikki ollut kohdallaan. Siinä sitä silitellessäni tajusin, että se oli laihtunut olemattomaksi. Nepo oli jo täyttämässä 11 vuotta. Tilasimme lääkäriin ajan ja diagnoosi tuli nopeasti: diabetes - ja pahana. Verensokeri oli yli 44, mutta liuskan skaala loppui siihen. Nepo olisi pitänyt steriloida, mutta sen kunto ja sokeriarvot eivät antaneet mahdollisuutta niin suureen operaatioon, joten oli taisteltava niillä keinoin, mitä käytettävissä oli - lääkitys ja ruokavalio. Pistoshoito aloitettiin heti, ja minä neulakauhuinen ihminen sain opetella temppuilemaan niiden kanssa. Koira oli luuta ja nahkaa ja neulan pujottelu siten, etei se tullut poimun toiselta puolelta ulos, oli temppu ja miten se tehtiin. Toinen taiteilulaji oli ruokinta. Alussa vähärasvainen ja kuitupitoinen yrjölämukaelma oli hienoa, mutta sitten Nepoakka keksi, ettei sitä voi syödä. Kävimme alussa kontrolleissa kerran viikossa ja ruokapuolelle keksittiin kaikenlaisia mausteita, koska diabeetikon on syötävä. Nepo suostui syömään Luppaa, mausteeksi ripotellun tonnikalan, ja muut herkut, mutta puuro jäi siihen. Sen syömistä katsellessa hymyilytti vakavikkoakin. Pitkin hampain se noukki murun sieltä, toisen täältä, möykkäsi kuolaaville pojille ja peitteli eväitään. Lopulta se hylkäsi kupin poistuessaan sohvalle sulattelemaan, mutta vartioi toisella silmällä herkeämättä ruokakuppiaan, jota kukaan muu ei saanut lähestyä.

Toukokuulla eläinlääkärimme katsoi Nepoa silmiin ja sanoi, että alkaa rouvalla hämärtää pikkuhiljaa. Tähän mennessä olin itse opiskellut diabeteksesta kaiken, ja tiesin, että diabetes saattaa sokeuttaa koiran. Sitä en Nepolle todellakaan toivonut, ja pelkäsin kohtaloamme - olinhan kuullut monelta taholta, että sokeasta koirasta voi tulla arvaamaton ja jopa vihainen. Kesäkuun alussa kävimme eläinlääkärissä, eikä Nepolla ollut mitään ongelmia liikkumisensa kanssa, ottaen vielä huomioon, että matkaamme sisältyi junamatka ja korkeat ritiläportaat ylös ja alas asemalle, sekä kaupungin läpi käveleminen. Ja parin päivän kuluttua Nepo törmäili päin kaikkea, että jytisi. Sen silmissä oli puhdas hopeanvärinen kilpi, ja se oli umpisokea.

En ollut itse koskaan elänyt sokean koiran kanssa ja tavannutkin vain yhden ikivanhan sokean sekarotuisen, joka oli aika epäluuloinen - ja kyllä, arvaamatonkin. Seurasin siis kauhulla, mitä Nepolle tulisi tapahtumaan. Nepolle ei tapahtunut yhtään mitään. Kolme päivää se teki empiiristä tutkimusta eri paikkojen kovuudesta suhteessa omaan nuppivärkkiinsä; seinä, auton kylki, puskuri, puut, portaat, huonekalut, eikä selvästikään hoksannut, miksi joku oli sammuttanut valot. Minä kiljuin "VARO!!!" ja koska Nepo ei ollut ennenkään minua suuremmin kuunnellut, se juosta kiipotti, minne nenä näytti. Sitten minä nostelin sitä ojasta marmatuksen kera "Etkö nyt voisi viimeinkin kuunnella… siellä ojassa sitä nyt möngitään… onko pakko olla tuollainen puupää…" Pavlovin ehdollistumisteorian mukaan oppi myös Nepo. Kolmen päivän päästä sille valkeni tosiasia - valot ovat ok, näkö ei! Vauhti loppui kuin seinään. En ole koskaan edes kuvitellut, että koira voisi tunnustella tietä! Mutta niin Nepo teki, koetti käpälällä, sitten toisella, otti askeleen, koetti kuonolla… ja samalla minä opastin sitä käskyin: "Portaat!", jolloin oli kynnys, portaat ylös tai alas, tai vastaavaa. "VARO!" eli liike seis ja heti, tai napsahtaisi nokkaan, mitä Nepon omanarvontunto ei oikein kestänyt, sekä "hyy-vä", mikä tarkoitti, että reitti oli selvä kulkea. Kolme päivää Nepo viitsi tunnustella, sitten se antoi palaa, luotti itsensä minun silmieni ja valppauteni varaan, ja alkoi taas liikkua.

Metsälenkeille pääsimme aivan mainiosti. Nepo touhotti omiaan, kun kolme muuta suorittivat belgialaista turbokiitoa. Muut koirani ilmeisesti ymmärsivät Nepon ongelman, eivätkä kaataneet sitä. Edes poikansa Pörppä ei niivittänyt Nepoa enää niskasta, aivan kuin se olisi tajunnut, että Nepon aistit olivat jotenkin…pielessä. Muut metsänkäyttäjät pitivät minua varmasti outona, pidin tapanani jutella Nepolle, laulaa lauluja, kertoa satuja, jotta se tiesi, missä olin, ja paikallisti kulkuaan minun ääneni mukaan. Tämähän sai koomisiakin muotoja…"Tuhannen yötä… VARO! … kanssasi kuljen…PORTAAT … yön salamoissa… hyy-vä… mertasi VARO…palvon…" Ja Nepo pysähteli, ylitti puunrunkoja ja juosta kipitti ilman naarmuakaan. Harva olisi sitä sokeaksi arvannut, mutta tyhmäksi varmasti luulivat.

Käänne pahempaan oli odotettavissa, koska sokeriarvot eivät talttuneet, sterilointia ei voitu ajatellakaan, eikä ruokapuolikaan onnistunut. Mutta pahaksi kääntyminen olikin sitten hyvin dramaattinen. Nepo kieltäytyi täydellisesti syömästä ja oksensi kaiken ruuan ulos. Eläinlääkärissä se joutui tiputukseen, ja sai energiatahnaa. Veren sokeriarvot huitelivat reilussa 22 yksikössä. Menimme niine hyvinemme kotiin, tungin koiraan vatsaa rauhoittavaa lääkettä ja dieettipurkkiruokaa ja tonnikalaa. Muu meni sisälle ruiskulla, mutta lääkettä raavittiin katosta asti. Kahden päivän päästä Nepon maha oli taas kunnossa. Kohta kuitenkin tuli uusi takapakki -Nepo sai pahan kohtutulehduksen. Ultrassa sen molemmissa kohdunsarvissa oli kaasua, verensokeri sitkeästi 22, mutta leukosyytit vain 8. Eläinlääkäri antoi antibioottikuurin, mutta sanoi suoraan: toivoa ei ole, ennuste on erittäin heikko. Hän arveli Nepon nukkuvan pois seuraavana yönä.

Kotiin tulivat murtunut ihminen ja sairas, vanha koira, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan kipuja. Olin osallistunut muiden koirieni kanssa kaurapohjaisen ruuan kokeilukäyttöön, ja ajattelin, että vaikka ruoka olikin rasvaista, Nepo oli siitä pitänyt, ja tiesin, että jos ei muuta, se saisi nukkua pois täydellä mahalla. Nepo otti lääkkeensä ja söi. Normaalisti 22 kiloa painava koira painoi 14 kiloa, nukahti viereeni masu killillään otettuaan lääkkeensä ja… heräsi seuraavana aamuna vaatimaan lisää ruokaa ja äkkiä! Joten Nepo söi ruokaa, lääkettä ja parani. Kahden viikon kuluttua kontrollikäynnillä kukaan ei ollut uskoa silmiään. Nepo painoi jo 18,5 kiloa, sen hopeisissa linsseissä oli yhä napakka ilme, ja verensokeri oli…4. Neljä! Nepo oli vetänyt diabetestaan lättyyn ja meitä oli iso joukko halaamassa Nepoa ja hihkumassa riemusta.
Minä en tiedä, mitä tapahtui. Nepon eläinlääkäriltä saama hoito oli parasta mahdollista, se oli yksi syy. Kaurapohjainen ruoka sopii ihmisdiabeetikoille - miksei siis myös koirille? Ja minä olin uskonut, toivonut ja rakastanut niin kovasti, että kaiken jälkeen oli jo ihmeen vuoro.

Nepo vietti loppukesän ja syksyn voiden loistavasti, umpisokeana, mutta onnellisena luottaen opasihmiseensä, minuun. Jälkeenpäin on hassua ajatella, että tarvittiin Nepon sokeutuminen, ennen kuin yhteistyöstämme tuli saumatonta. Nepo säilytti näennäisen riippumattomuutensa kuitenkin tukeutuen omasta mielestään ilmeisen mitättömässä vajavaisuudessaan minuun. Nepo oli niin liikennevarma, että 3-vuotias siskontyttöni pystyi kävelyttämään sitä kaupungin vilinässä, toki meidän aikuisten ollessa taustatukena. 'Valo ja poltaat ja jeee-es', toimivat ihan yhtä hyvin kuin omat opassanani. Jos kävi niin, että Nepo törmäsi ihmiseen, mitä tapahtui hyvin harvoin, se nuuhkaisi kömpelön ihmisen punttia, kiersi tyypin ja jatkoi matkaansa.

Toisten koirien kohtaaminen oli aina ollut kaksipiippuinen juttu. Jos Nepo oli yksin, se ei juurikaan välittänyt muista koirista, jos olimme kimpassa, se oli oikea narttu, yritti aloittaa tappelun, jonka pojat olisivat saaneet sitten selvittää. Jos olimme kimpassa, minä olin ilman muuta mukana, ja nujakantynkä kuihtui hyvin äkkiä kasaan, joku tolkku pelkipelleilyssäkin. Meillä kylässä käyvät koirat Nepo asetti omalle paikalleen hyvin nasevasti. Näytti aika huvittavalta, kun liki 70-senttinen iso uros makaa lättänänä maassa Lady Domina Nepon (56 cm) edessä naamallaan 'Yes, Määäm!'-ilme. Nepon käytös ei sokeutumisen jälkeen juuri muuttunut muiden koirienkaan osalta. Kenties se piittasi vielä hieman vähemmän, ja kohtaamisissa se sai jotenkin hivutettua nuppinsa isojenkin koirien yläpuolelle, ainakin henkisesti. Jokin Nepossa sai suurimman osan koirista alistumaan. Kuulin harvoin sen murisevan, mutta jos murahdus ei mennyt perille, seurasi lyhyt pölinä, jonka Nepo yleensä voitti. Toista vahvaa narttua ei koskaan kokeiltu, se olisi ollut kamppailu kuolemaan asti, koska Nepon ominaisuuksiin ei kuulunut alistumishalu, ei todellakaan.

Normaalielämään ei Nepon sokeutuminen tehnyt kummempaa muutosta. Nepon mielipaikat olivat olleet aina sohva ja sänky, ja lipaston alus, jota käytettiin vanhemmiten murjottamiseen ja mielenosoitukseen. Aiemmin se oli nähnyt sohvalta, mitä maailmassa tapahtui, nyt se oli aitiopaikalla, kun muu lauma metelöi kertomassa sille, mitä maailmassa tapahtui. Yöllä oli miellyttävää painaa pää minun tyynylleni ja käpertyä peiton alle kainalooni - eihän näöllä yöllä mitään virkaa ollut, kun nukkuessa piti kuitenkin silmiä kiinni. Nepo ei reagoinut äkkinäisiin kosketuksiin, paitsi yhden ainoan kerran. Tällöin vieraaksemme oli tullut nuori uros omistajineen. Uros jäi ulos leikkimään, ja omistaja tuli sisälle koiria halattuaan ja kosketti Nepoa puhumatta mitään. Tällöin Nepo ärähti, ja itse arvaisin, että se oli ärähtävinään nuorelle urokselle, ei sen omistajalle, mutta haju taisi tavoittaa älyn ensin. Nepon naama ja käytös kyllä kertoivat 'hups, sorry'-viestin aivan selvästi. Nepo änkesi väliimme sohvalle seuraavassa hetkessä ja painoi kuononsa ystäväni polvelle omaan tyyliinsä; silitä nyt. Nepon ajatusmaailmasta puuttui täysin käsite 'ole kiltti, pyydän'…

Nepo kuoli saman vuoden syyskuun lopussa diabeteksen heikentämän suonen katkettua aivoissa, se halvaantui illalla kesken pihallajuoksentelun oikealta puoleltaan. Halvaus eteni hyvin nopeasti ja jo tunnissa sen tajunnantaso laski tiedottomuuteen. Viimeinen asia, minkä Nepo halusi tehdä, oli ryömiä makuupaikaltaan syliini, painaa päänsä kädelleni ja huokaista onnellisena. Eläinlääkäri nukutti sen yöllä ikiuneen, ja minä pidin sitä sylissäni ja lauloin sille. Kun Nepo oli haudattu seuraavana aamuna, puhkesi lyhyt, mutta raju ukonilma - luonto juhlisti suuren sielun poismenoa.

Jenni Uski

<< TAKAISIN NEPON SIVULLE